Jukka Moilanen: Kotiintuloaika vs. ulosmenoaika
Pitääkö lapsille olla kotiintuloaika? Totta kai pitää olla. Nyky-yhteiskunnassa erilaiset kodin ajanvietelaitteet ovat siirtäneet lasten ja nuorten vapaa-ajanviettoa aikaisempaa enemmän sisätiloihin. Monia älylaitteita käytetään paljon sisätiloissa. Enää ei lähdetä ihan vaan ulos samalla tavalla kuin aiemmin. En käy kertaamaan, mitä kaikkea ulkona puuhailtiin kavereiden kanssa. Me muistamme kyllä. Ulkoleikit ja -pelit eivät ole enää jokapäiväistä puuhaa. Pitäisi olla.
Minusta olisi loistava ajatus, että kotiintuloajan lisäksi annettaisiin lapsille myös ulosmenoaika. Toki lapsia patistellaan menemään ulos, mutta mielestäni siitä pitäisi tulla heille uudelleen tapa. Jos entisajan pihaleikit ja -pelit tuntuvat muinaismuistoilta, niin voi kehittää uusia. Tärkeätä ei ole mitä, vaan missä ja miten. Ulkoilma on terveellistä.
Elämä jatkuu, se menee eteenpäin, eikä se odota. Kuulin tuon ajatelman jostakin. Se kolahti. Olen huomannut, että iän karttuessa, syventyy aiempaa useammin pohtimaan ”syntyjä syviä”. Ajan sanotaan menevät siivillä. Totta vie, niin se tekee.
Ikä tuo väistämättä erilaisia vaivoja ja sairauksia. Hauskaa siinä on se, kun tapaa oman ikäluokan tuttavan pitkästä aikaa, niin kovin kauaa ei kulu, kun kuulemme toistemme sairaskertomuksia. Se on ihan ymmärrettävää ja inhimillistä. Kremppoja on kaikilla. Niitä ei kuitenkaan pitäisi ryhtyä liiaksi märehtimään. Jos pystyy elämään ikäisekseen jotakuinkin virkeätä elämää, asiat ovat hienosti. Vaivat ja sairaudet pitää hoitaa. Niitä ei saa piilotella. Tähän kohtaan olenkin ottanut itselleni opiksi tuon ajatelman. Elämä jatkuu, se menee eteenpäin, eikä se odota. Suosittelen tuota opiksi - ihan kenelle vaan.
Todellista yksinäisyyttä vai sittenkin hulluutta? Aamutelkkarissa kerrottiin, että ihmisille on alkanut syntymään tunnesiteitä erilaisiin koneisiin ja laitteisiin. Tunnesiteitä on kuulemma syntynyt siten, että autoille, veneille, robotti-imureille ja -ruohonleikkureille annetaan nimet. Niille puhutaan, kuin eläville olennoille. Voihan se toki olla niinkin, että parempi puhua jollekin, kuin ei kenellekään.
Vanhusten hoidossa asiaa on viety teknologisesti eteenpäin siten, että heidän seuralaisiksensa on kehitetty söpösti äänteleviä ja pehmytkarvaisia robottieläimiä. Kun tarkemmin ajattelee asiaa, niin aika kylmältä tuo tuntuu. Kun yhteiskunnalla ei ole enää rahaa, eikä kenelläkään ole aikaa tai halua olla vanhuksen kanssa, niin laitetaan hänet rapsuttelemaan robottia. Minua ajatus kylmii.
EU:ssa on 95 miljoonaa köyhää. Näin on tilastoitu. Minusta tuo on todella huolestuttavaa, Siihen pitää puuttua. Miten ja kenen pitää puuttua? No tietenkin niiden tahojen, jotka ovat vastuussa ja päättävät yhteiskunnan asioista.
Minulle kolumnit eivät ole politikoinnin väyliä. Siksi en tee sitä tässäkään. En syytä entistä enkä nykyistä hallitusta. Huolimatta siitä, keitä on hallituksessa ja muissa päättävissä elimissä, asiat näyttävät etenevän ilman, että niitä hallitaan itse. Asiat vain etenevät. Kerrotaan, että näin on pakko päättää, koska ei ole rahaa. Tunnen tuskan. Johonkin rahat vain ovat hävinneet – mihin?
Vaihtoehdottomuudelle pitää olla vaihtoehtoja. Olen kirjoittanut aiemmin, että ottamalla käyttöön avoin vaihtoehtojen tarkastelu, on mahdollista löytää eteenpäin vieviä, vähemmän kipeitä ratkaisuja. Olen edelleen samaa mieltä. Loputtomalla säästämisellä saatetaan ihmisten elämä sietämättömäksi. Se ei voine olla kenenkään tavoite ja päämäärä. Näin toivon. Uskonko? En tiedä.
Jukka Moilanen
kaupunginjohtaja emeritus