Kesä al­kaa taas ol­la ta­ka­na. Tä­nään kun tätä kir­joi­tan, on syys­päi­vän­ta­saus; päi­vä ja yö ovat yh­tä pit­kiä. On tur­haa luo­da it­sel­le synk­kiä aja­tuk­sia pi­me­äs­tä ja ikä­väs­tä syk­sys­tä ja tu­le­vas­ta pi­me­än jäh­me­äs­tä tal­ves­ta. Kan­nat­taa yleen­sä­kin elä­mäs­sä löy­tää asi­ois­ta myön­tei­siä puo­lia. Usein ajat­te­len, et­tä kyl­lä niil­lä nil­lit­tä­jil­lä on var­maan ko­vin ras­kas­ta, kun he jak­sa­vat löy­tää kiel­tei­siä asi­oi­ta ja epä­koh­tia lä­hes kai­kes­ta, mitä nä­ke­vät ja ko­ke­vat omas­sa ym­pä­ris­tös­sään. Minä iloit­sen sa­tees­ta näin ke­sän jäl­keen, kos­ka mär­kyys nos­taa sie­net pin­taan. Nyt nos­tan esil­le muu­ta­mia ko­ho­koh­tia, mis­sä olem­me yh­des­sä on­nis­tu­neet vii­me ke­sä­nä ja eh­kä muu­ta­man asi­an, joi­ta voi­sim­me vä­hän kor­jail­la yh­des­sä.