Sei­son kes­kel­lä suur­ta työ­huo­net­ta. Sy­dän hak­kaa, käm­me­net hi­ko­a­vat ja ää­ni tä­ri­see. Yri­tän hy­myil­lä le­ve­äs­ti ja esit­tää rei­pas­ta. Jän­nit­tää ihan hir­ve­äs­ti. Pöy­dän ta­ka­na is­tuu va­ka­vail­mei­nen noin vii­si­kymp­pi­nen mies. Hän on Sa­ta­kun­nan Kir­ja­te­ol­li­suus Oy:n hen­ki­lös­tö­pääl­lik­kö Juk­ka Vii­ta­nen. Hän pyö­rit­te­lee kä­sis­sään työ­ha­ke­mus­ta­ni, mu­mi­see jo­tain ja vil­kai­see mi­nua. Ikui­suu­del­ta tun­tu­van hil­jai­suu­den jäl­keen hän ky­syy, et­tä mik­si ha­lu­an juu­ri heil­le ke­sä­töi­hin. So­per­ran jo­tain omas­ta mie­les­tä­ni ihan hir­ve­än se­ka­vaa ja no­loa, eli to­del­li­suu­des­sa ker­ron kiin­nos­tuk­ses­ta­ni me­di­aan ja sii­tä, kuin­ka in­no­kas olen op­pi­maan uut­ta. Sit­ten hän sa­noo kii­tos ja et­tä voin pois­tua. Kä­ve­len oves­ta ulos ja olen var­ma, et­tä kuo­len hä­pe­ään. Nyt se on ohi. Ihan huo­nos­ti meni. Ko­to­na ker­ron, et­tä mo­ka­sin kai­ken. Sain pai­kan ja aloi­tin kak­si viik­koa haas­tat­te­lus­ta.