Vii­me sun­nun­tain evan­ke­liu­miin on kir­joi­tet­tu Jee­suk­sen sa­nat: ”Sil­mä on ruu­miin lamp­pu. Jos sil­mä­si on ter­ve, koko ruu­mii­si on va­lais­tu.”

Me ha­vain­noim­me maa­il­maa ais­tiem­me kaut­ta. Kaik­ki mitä me maa­il­mas­ta opim­me ja tie­däm­me, tu­le­vat ta­val­la tai toi­sel­la osak­si mei­tä sitä kaut­ta, mi­ten me maa­il­maa nä­em­me, kuu­lem­me, mais­tam­me, hais­tam­me tai ihol­lam­me tun­nem­me. Ais­tiem­me kaut­ta me ko­em­me hy­vän ja pa­han, vi­han ja rak­kau­den. Mut­ta sa­mo­jen ais­tien kaut­ta me myös osoi­tam­me tun­teem­me toi­si­am­me koh­taan. Lem­peä kat­se vie­ras­ta koh­taan tai läm­min ha­laus lä­hei­sel­le ovat jo­tain, mitä kaut­ta me luom­me tois­ten ih­mis­ten ko­ke­muk­sia maa­il­mas­ta.

Moni vii­sas hen­ki­lö his­to­ri­as­sa on poh­ti­nut rak­kau­den kä­si­tet­tä. Yk­si aja­tus on, et­tä on kah­den­lais­ta rak­kaut­ta. Sel­lais­ta rak­kaut­ta, mikä kiin­nit­tää kat­seen­sa sii­hen, mikä on kau­nis­ta, ki­mal­ta­vaa ja hy­vää. Ja on rak­kaut­ta, joka kiin­nit­tää kat­seen­sa sin­ne, mis­sä on ru­maa, ru­joa tai jopa pa­haa ja pa­huut­ta. Sel­lais­ta rak­kaut­ta on kut­sut­tu Ju­ma­lan rak­kau­dek­si, kos­ka sil­loin kun rak­kaus kat­soo ru­maan, se muut­tuu kau­niik­si, sil­loin kun rak­kaus kat­soo ru­joon, se al­kaa ki­mal­taa ja sil­loin kun rak­kaus kat­soo pa­haan tai jopa pa­huu­teen, sil­la on val­ta jopa muut­taa sen, joka pa­haa te­kee sel­lai­sek­si, joka al­kaa­kin teh­dä hy­vää.

Sil­loin kun Kris­tus on sy­dä­mes­säm­me, sil­loin voim­me myös näh­dä hä­net toi­ses­sa. ”Sil­mä on ruu­miin lamp­pu. Jos sil­mä­si on ter­ve, koko ruu­mii­si on va­lais­tu.”

Pasi Vir­ta

kirk­ko­her­ra

Pasi Virta