Kolumni: Löytyykö rohkeutta olla nuorten puolella?
Elämän varrelle mahtuu huippuhetkiä, ainutkertaisia kokemuksia, jotka muistamme vielä vanhanakin. Varsinkin tietyt nuoruusajan merkkihetket piirtyvät mieleen. Kun koronarajoitukset olivat tiukimmillaan, erityisesti niitä nuoria kävi sääliksi, joilla jäi jokin kerran elämässä -tapahtuma kokematta tai se toteutui tavanomaisesta poikkeavalla tavalla.
On tuntunut upealta, kun omassakin perheessä on saatu viime viikkoina juhlia niin penkkareita kuin vanhojen tanssejakin. Ilo ja ylpeys valtaavat vanhempien ja isovanhempien mielet. Mahdotonta on näitä tilaisuuksia katsoa niin, ettei silmänurkka kostuisi.
Kun nuoremme valmistautuvat ylioppilaskirjoituksiin tai ovat valmistumassa ammattiin, seisovat jo itsenäisen elämän porteilla, ajatukset ohjautuvat myös siihen, millaiset eväät ja millaisen tulevaisuushorisontin olemme vanhempina ja toisaalta koko yhteiskuntana onnistuneet nuorille antamaan. Millaisen Suomen olemme siirtämässä näiden nuorten kannettavaksi?
Suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan on omassa nuoruudessani kuulunut odotus siitä, että seuraavalla sukupolvella asiat ovat aina edellistä paremmin: Lapset kouluttautuvat vanhempiaan korkeammalle, saavat parempaa palkkaa, nauttivat teknologisen edistyksen tukemana entistä helpommasta arjesta. Tasa-arvoisessa maassa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa.
Tätä edistysuskoa on viime vuosina monin tavoin koeteltu. Pitkään jatkuneesta oppimistulosten heikkenemisestä on puhuttu koko alkuvuosi, samoin koulutustason laskusta. Maamme koulutetuimmat ikäluokat ovat syntyneet 1970-luvulla. Sen jälkeen tuli alamäki. Esimerkiksi 25–34-vuotiaissa korkea-asteen tutkinnon suorittaneita on meillä vähemmän kuin OECD-maissa keskimäärin. Olemme kyseisellä listalla Chilen ja Turkin välissä! Lisäksi perhetaustan yhteys kouluttautumiseen on voimistunut.
On erittäin tärkeää, että oppimisesta ja koulutustasosta keskustellaan nyt vilkkaasti. Samalla on puhuttava myös laajemmin siitä, miten pidämme kaikki nuoret tässä yhteiskunnassa mukana. Yleisradio julkaisi juuri maanantaina ison jutun työelämästä kadonneista, henkilöistä, jotka eivät ole työssä, työttömänä tai opiskelijoina. Tämä joukko on Suomessa häkellyttävän suuri, 140 000, suurempi kuin pitkäaikaistyöttömien. Ryhmässä on paljon syrjäytyneitä nuoria, jotka eivät näe tulevaisuudessa mitään valoisaa ja tavoittelemisen arvoista.
Syrjäytyminen on ennen kaikkea syvä inhimillinen tragedia. Kyse on myös hyvinvointiyhteiskunnan moraalisesta ja taloudellisesta kestävyydestä. Olemme jättämässä yhä pienenevien nuorten ikäluokkien ratkottavaksi ilmastonmuutokseen sopeutumisen ja luontokadon, hoidettavaksi suuren ikääntyneiden joukon ja tasapainotettavaksi julkisen talouden. Tarvitsemme jokaisen nuoren aktiiviseksi osaksi tätä yhteiskuntaa.
Tällä eduskuntavaalikaudella on toki jo tehty merkittäviä korjausliikkeitä, esimerkiksi pidennetty oppivelvollisuutta ja palautettu subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen. Viime aikojen uutiset kuitenkin alleviivaavat sitä, että meillä on paljon lisää tulevaisuustyötä tehtävänä. Kun julkinen paine nopeasta valtiontalouden tasapainotuksesta yltyy, meidän vanhempien sukupolvien edustajien arvot punnitaan: onko meillä rohkeutta ja reiluutta olla nuorten puolella? On oltava.
Leena Jokinen-Anttila
Ulvilan kaupunginhallituksen puheenjohtaja