Ajal­la on ta­pa­na teh­dä yh­tä ja tois­ta. ”Ai­ka hoi­taa, ai­ka pa­ran­taa haa­vat, ai­ka te­kee teh­tä­vän­sä, ai­ka on su­run lää­ke, ai­ka ku­luu ar­vel­les­sa”. Näin iän kart­tu­es­sa olen tul­lut var­mak­si sii­tä, et­tä ajal­la on ta­pa­na ta­sa­ta.

Jos on ai­em­min ol­lut joku eh­do­ton mie­li­pi­de, niin nyt­tem­min sel­lai­set ovat koko lail­la ta­saan­tu­neet. Olen ai­na ol­lut erit­täin ly­hyt­vi­hai­nen, jos edes kos­kaan vi­hai­nen. Ny­kyi­sin kaik­ki mah­dol­li­set eri­mie­li­syy­det­kin ta­soit­tu­vat het­kes­sä. On­ko­han mi­nus­ta tul­lut nyt sit­ten mu­ka­vam­pi, vai on­ko tul­lut tyl­sem­pi?

Po­li­tiik­ka on komp­ro­mis­sien tai­det­ta. Se po­lii­tik­ko, joka tä­män si­säis­tää, me­nes­tyy. Po­li­tiik­ka ei voi ol­la eh­dot­to­muuk­sia. Niin et pär­jää. Omia po­liit­ti­sia ta­voit­tei­ta ja aat­teel­li­sia unel­mia voi saa­da to­teu­tu­maan ai­no­as­taan as­kel ker­ral­laan. Tuo ete­ne­mis­mal­li edel­lyt­tää ai­na komp­ro­mis­se­ja. Tätä kut­su­taan myös yh­teis­työk­si.

Toi­nen po­liit­ti­nen vii­saus on se, et­tä asi­at rii­te­le­vät, ei­vät ih­mi­set. Tie­dän ko­ke­muk­ses­ta, et­tä eri aa­te­suun­tia edus­ta­vat po­lii­ti­kot voi­vat ol­la si­vii­lis­sä tosi hy­viä ys­tä­viä. On­han jopa avi­o­pa­re­ja, jot­ka edus­ta­vat avoi­mes­ti eri po­liit­ti­sia aa­te­suun­tia. Ai­na­kin sil­loin on ym­mär­ret­ty ja us­kot­tu, et­tä asi­at rii­te­le­vät, ei­vät ih­mi­set.

Kun seu­raa vaik­ka­pa edus­kun­nan täy­sis­tun­to­ja, näyt­tää sil­tä, et­tei joku tu­li­kiuk­kui­nen no­kit­te­lu ole enää vain asi­oi­den rii­taa. Usein kui­ten­kin on. Ni­miä mai­nit­se­mat­ta tie­dän, et­tä edus­kun­nas­sa­kin on ol­lut vuo­sien saa­tos­sa usei­ta­kin nä­ky­viä ja kuu­lu­via kiis­ta­kump­pa­nei­ta. Mut­ta sen jäl­keen, kun is­tun­to lop­puu ja ka­me­ran sam­mu­vat, huu­taa toi­nen toi­sel­le – läh­de­tääs kup­pi­laan kah­vil­le. Eli asi­at rii­te­li­vät, ja niin on hyvä.

Ih­mi­sen eli­nym­pä­ris­tö ja sen myö­tä myös elin­ta­vat ovat muut­tu­neet. Tun­tuu sil­tä, et­tä ny­kyi­sin pi­tää elää 24/7 ”on­li­ne-elä­mää”. Nämä elin­ta­vat ai­heut­ta­vat ih­mi­sil­le elin­ta­past­res­siä. Jo­ka­päi­väi­sis­tä elin­ta­pa­va­lin­nois­ta seu­raa it­se ai­heu­tet­tu elin­ta­past­res­si.

Eri­tyi­ses­ti työ­e­lä­mäs­sä voi tah­to­mat­taan jou­tua mu­kaan tuo­hon ”on­li­ne-elä­mään”. On pak­ko tun­nus­taa, et­tä olin it­se­kin työ­e­lä­mäs­sä yk­si niis­tä, jot­ka vaa­ti­vat it­sel­tään ”heti ei­kä huo­men­na” suh­tau­tu­mis­ta. Toi­saal­ta jos sen kans­sa tu­lee toi­meen, niin mi­käs sii­nä. It­se tun­sin tu­le­va­ni. Näin jäl­ki­kä­teen poh­tien, edel­ly­tin eh­kä lii­an tiu­kas­ti sa­maa myös muil­ta työ­yh­tei­sön jä­se­nil­tä. Se ei vält­tä­mät­tä ole oi­kein, kos­ka olem­me kaik­ki eri­lai­sia.

Väi­nö Lin­nan Tun­te­mat­to­mas­sa so­ti­laas­sa vän­rik­ki Kos­ke­la sa­noi. ”Asi­al­li­set hom­mat suo­ri­te­taan, muu­ten ol­laan kun ”El­lun ka­nat”. Tai­taa ol­la pit­käs­sä juok­sus­sa pa­rem­pi tuo Kos­ke­lan stra­te­gia kuin 24/7 ”on­li­ne-elä­mä”. Kos­ke­lan stra­te­gi­al­la vält­tyy to­den­nä­köi­ses­ti elin­ta­past­res­sil­tä – mut­ta hom­mat pi­tää hoi­taa!

Juk­ka Moi­la­nen

kau­pun­gin­joh­ta­ja eme­ri­tus