Huo­maan ny­ky­ään ot­sa­suo­ne­ni hie­man ki­ris­ty­vän kun me­di­as­sa pu­hu­taan työ­pe­räi­ses­tä maa­han­muu­tos­ta. Vä­ki­sin­kin tu­lee mie­leen, mi­ten Suo­mes­sa on men­nei­nä vuo­si­na suh­tau­dut­tu tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­hin. Hei­dän osan­sa on pit­kä ja ras­kas tur­va­paik­kap­ro­ses­si, pu­hu­mat­ta­kaan ylei­ses­tä asen­neil­ma­pii­ris­tä. Vuo­sien var­rel­la moni on lä­he­tet­ty pa­luu­len­nol­la ta­kai­sin so­dan kes­kel­le.

Nyt pu­hu­taan täs­tä mys­ti­ses­tä jou­kos­ta ”työ­pe­räi­siä maa­han­muut­ta­jia”, jot­ka ovat­kin yh­täk­kiä enem­män kuin ter­ve­tul­lei­ta. Suo­mes­sa jopa mie­ti­tään stra­te­gi­oi­ta, mil­lä hei­tä tän­ne hou­ku­tel­tai­siin.

He­rää ky­sy­mys, mik­si yk­si maa­han­muut­ta­ja on pa­rem­pi kuin toi­nen? Kaak­kois-aa­si­a­lai­nen hoi­ta­ja­o­pis­ke­li­ja on Suo­meen ter­ve­tul­lut, jo­ten mik­si ei myös Lähi-idäs­sä syn­ty­nyt tur­va­pai­kan­ha­ki­ja, joka oli­si ha­lun­nut Suo­mes­sa opis­kel­la hoi­ta­jak­si?

Työn pe­räs­sä Suo­meen muut­ta­va eri­koi­sa­si­an­tun­ti­ja-in­si­nöö­ri­kin tar­vit­see to­den­nä­köi­ses­ti ko­tou­tu­mis­kou­lu­tus­ta, kie­le­no­pe­tus­ta ja mo­nen­lais­ta tu­kea jät­tä­es­sään upe­an vä­rik­kään ko­ti­maan­sa ja muut­ta­es­saan pi­me­ään poh­jo­laan, jos­sa ei osa­ta edes ter­veh­tiä naa­pu­ria ei­kä maus­taa ruo­kaa.

Va­paa-ajal­la­ni toi­min Pu­nai­sen Ris­tin va­paa­eh­toi­se­na maa­han­muut­ta­nei­den ja pa­ko­lais­taus­tais­ten pa­ris­sa. Pu­nai­sen Ris­tin toi­min­ta on muu­ten avoin­ta kai­kil­le: tur­va­pai­kan­ha­ki­ja­taus­tai­set ja työ­pe­räi­set maa­han­muut­ta­neet ovat yh­tä ter­ve­tul­lei­ta toi­min­taan mu­kaan.

Väi­tän, et­tä ko­tou­tu­mi­sen isoim­mat haas­teet ovat ai­van sa­mat jo­kai­sel­la maa­han­muut­ta­jal­la riip­pu­mat­ta sii­tä, tu­lee­ko hen­ki­lö Suo­meen tur­va­pai­kan­ha­ki­ja­na vai työ­pe­räi­se­nä maa­han­muut­ta­ja­na. Nii­tä ovat esi­mer­kik­si kie­li­tai­don puu­te, koti-ikä­vä ja yk­si­näi­syys. Sii­nä ei­vät au­ta hen­ki­lön kou­lu­tus­taus­ta tai kuu­kau­si­an­si­ot.

Toi­seen maa­han muut­ta­mi­nen on ai­na vai­kea ja pit­kä pro­ses­si. Sii­tä sel­vi­ä­vät vain ne, joil­la on oi­kea asen­ne. Näen tätä asen­net­ta pal­jon ni­me­no­maan tur­va­pai­kan­ha­ki­ja­taus­tai­sis­sa maa­han­muut­ta­neis­sa. He ovat to­del­li­sia sel­viy­ty­jiä. Lä­hes poik­keuk­set­ta jo­kai­nen ker­too unel­moi­van­sa kou­lu­tuk­ses­ta, työ­pai­kas­ta ja per­hees­tä. Eli juu­ri niis­tä asi­ois­ta, joi­ta Suo­mi maa­han­muut­ta­jil­ta nyt tar­vit­see.

Omas­ta puo­les­ta­ni myös työ­pe­räi­set maa­han­muut­ta­jat ovat Suo­meen erit­täin ter­ve­tul­lei­ta, ja tie­dän, et­tä hei­tä tar­vi­taan. Mi­nun Suo­mee­ni mah­tuu uu­sia asuk­kai­ta, ja tu­tus­tun enem­män kuin mie­lel­lä­ni kaak­kois-aa­si­a­lai­siin hoi­ta­jiin ja eri­koi­sa­si­an­tun­ti­ja-in­si­nöö­rei­hin. Mut­ta toi­von myös, et­tä edes nyt huu­ta­van työ­voi­ma­pu­lan ai­ka­na Suo­mi muis­tai­si myös toi­sen­lai­sis­ta taus­tois­ta tu­le­vat maa­han­muut­ta­jat.

Suo­mes­sa on esi­mer­kik­si ih­mi­siä, jot­ka ovat ol­leet eta­na­vauh­tia ete­ne­vän tur­va­paik­kap­ro­ses­sin pyö­ri­tyk­ses­sä vuo­si­kau­det. Pa­him­mil­laan toi­set ovat odot­ta­neet vas­taa­not­to­kes­kuk­sis­sa seit­se­män­kin vuot­ta uu­den elä­män­sä al­ka­mis­ta kuin löy­säs­sä hir­res­sä riip­pu­en ja tais­tel­leet mie­len­ter­vey­ten­sä kans­sa. Osa on jo pää­ty­nyt pa­pe­rit­to­mak­si elä­mään yh­teis­kun­nan var­jois­sa.

Mi­tä­pä jos maa­il­man on­nel­li­sin maa ot­tai­si vih­doin heis­tä ko­pin, saat­tai­si pi­sim­pään odot­ta­nei­den tur­va­paik­kap­ro­ses­sit en­sim­mäi­se­nä maa­liin, aut­tai­si hei­dät kou­luun, töi­hin ja to­teut­ta­maan unel­maan­sa ta­val­li­ses­ta elä­mäs­tä Suo­mes­sa. En­tä­pä jos ar­mah­tai­sim­me pit­kään Suo­mes­sa oles­kel­leet pa­pe­rit­to­mat hen­ki­löt, ja an­tai­sim­me heil­le vih­doin oles­ke­lu­lu­van ja mah­dol­li­suu­den ih­mi­sar­voi­seen elä­mään.

Sii­nä meil­lä oli­si tu­le­vai­suu­den työ­voi­maa, jota ei tar­vit­se hou­ku­tel­la jää­mään Suo­meen, ja jot­ka osaa­vat to­del­la­kin ar­vos­taa sitä mitä suo­ma­lai­sel­la yh­teis­kun­nal­la on tar­jo­ta.

Pau­lii­na Vil­pak­ka, toi­mit­ta­ja