Aloi­te­taan ar­voi­tuk­sel­la. Mi­hin moni meis­tä tart­tuu päi­vän ai­ka­na kiin­ni kym­me­niä tai jopa sa­to­ja ker­to­ja? Mitä mil­le­ni­aa­lit (s. 1981–1996) kat­so­vat päi­vit­täin kes­ki­mää­rin 3,7 tun­tia? Oli­si hie­noa, jos vas­taus oli­si oma puo­li­so tai pa­ras ys­tä­vä, mut­ta ku­ten eh­kä osa­sit ar­va­ta, on ky­sees­sä tie­ten­kin pu­he­lin.

Pu­he­lin on ny­ky­ään läs­nä kaik­ki­al­la: töis­sä, ko­to­na, kou­lus­sa, har­ras­tuk­sis­sa, il­lan­vie­tois­sa, kas­sa­jo­nos­sa, lää­kä­rin odo­tu­sau­las­sa, ja jopa sän­gys­sä – siis myös mo­nis­sa sel­lai­sis­sa pai­kois­sa, jois­sa pu­he­lin­ta ei läh­tö­koh­tai­ses­ti tar­vi­ta. Esi­mer­kik­si sän­gys­sä teh­dään läh­tö­koh­tai­ses­ti kah­ta asi­aa, ei­kä kum­pi­kaan niis­tä vaa­di äly­lai­tet­ta. Sil­ti moni meis­tä pi­tää pu­he­lin­ta yö­pöy­däl­lään, ja kat­soo sitä vii­mei­se­nä il­lal­la ja en­sim­mäi­se­nä aa­mul­la, vaik­ka tämä tut­ki­tus­ti hei­ken­tää myös unen laa­tua. Ruu­tu­a­jas­ta pu­hu­taan pal­jon las­ten ja nuor­ten koh­dal­la, mut­ta ai­van yh­tä huo­lis­sa­ni oli­sin ai­kuis­ten pu­he­li­men käy­tös­tä.

Vaik­ka päi­vit­täi­nen ruu­tu­ai­ka­ni pu­he­li­mel­la jää­kin yleen­sä al­le puo­leen alus­sa mai­ni­tus­ta mil­le­ni­aa­lien kes­ki­ar­vos­ta, en voi it­se­kään sa­noa ole­va­ni täy­del­li­sen ku­ri­na­lai­nen pu­he­li­men käyt­tä­jä. Mi­nu­a­kin on mo­nes­ti är­syt­tä­nyt se, mi­ten löy­dän it­se­ni skrol­laa­mas­ta kis­sa­vi­de­oi­ta, vaik­ka mi­nun piti alun pe­rin vain vah­vis­taa saa­ma­ni e-las­ku. Siis­pä haas­toin it­se­ni. Os­tin it­sel­le­ni älyt­tö­män pu­he­li­men, eli luu­rin, jos­ta löy­tyi kos­ke­tus­näy­tön si­jaan pik­se­li­mös­sö­näyt­tö ja nu­me­ro­näp­päi­met. Elin tuon pu­he­li­men kans­sa vii­kon, ja tur­haut­ta­vuu­des­taan huo­li­mat­ta ko­kei­lu oli ää­rim­mäi­sen opet­ta­va.

Sain ide­an koko ko­kei­lus­ta, ja täs­tä ko­lum­nis­ta is­tu­es­sa­ni il­man pu­he­lin­ta kun­to­sa­lin keit­ti­ös­sä syö­mäs­sä eväi­tä­ni. Nor­maa­lis­ti oli­sin to­den­nä­köi­ses­ti se­lan­nut pu­he­lin­ta, mut­ta tuol­loin sii­tä oli juu­ri lop­pu­nut ak­ku, jo­ten olin jou­tu­nut jät­tä­mään sen la­tauk­seen. Kun jou­duin syö­mään evää­ni il­man pu­he­li­men tar­jo­a­maa viih­dy­ket­tä, jou­duin kes­tä­mään pie­nen het­ken tyl­syyt­tä – tun­net­ta, jota har­voin enää tun­nem­me. Tuo het­ken tyl­syys sai kui­ten­kin mie­li­ku­vi­tuk­se­ni lauk­kaa­maan, ja il­man sitä, ei tä­tä­kään ko­lum­nia oli­si syn­ty­nyt. Ko­kei­lu­ni myö­tä opin naut­ti­maan tyl­syy­des­tä. Opin jo­not­ta­maan kas­sa­jo­nos­sa, vain kat­sel­len ym­pä­ril­le­ni ja odot­ta­en vuo­ro­a­ni. Opin kat­so­maan au­rin­gon­las­kua ot­ta­mat­ta sii­tä ku­vaa ja jul­kai­se­mat­ta sitä so­si­aa­li­seen me­di­aan. Opin jäl­leen mak­sa­maan las­ku­ni käyt­tä­en pa­pe­ris­ta tun­nus­lu­ku­tau­luk­koa – jon­net ei muis­ta.

Kesä on eh­kä­pä pa­ras­ta ai­kaa vä­hen­tää omaa ruu­tu­ai­kaa. Ul­ko­na on va­loi­saa, ja tar­jol­la on mo­nen­lais­ta pu­he­lin­va­paa­ta ta­pah­tu­maa ja te­ke­mis­tä, joil­la viih­dyt­tää it­se­ään. Jos naut­tii ke­sä­lo­mas­ta, voi pu­he­lin­paas­to ol­la hyvä tapa ir­rot­tau­tua töis­tä, ja kes­kit­tyä täy­sil­lä omaan hy­vin­voin­tiin, sekä lä­hei­siin ih­mi­siin ym­pä­ril­lä. Eten­kään po­ru­kal­la ai­kaa vie­tet­tä­es­sä pu­he­lin ei kuu­luu jouk­koon. Jos hip­laa pu­he­lin­ta yh­tei­sis­sä il­la­nis­tu­jai­sis­sa, vies­tit­tää se läs­nä­o­li­joil­le, et­tä ruu­dun ta­kaa löy­tyy joku tär­ke­äm­pi hen­ki­lö. Ai­na ei tar­vit­se ol­la ta­voi­tet­ta­vis­sa, ja vies­tit ta­kuul­la odot­ta­vat seu­raa­vaan aa­muun, läs­nä ole­vat ih­mi­set vält­tä­mät­tä ei­vät.

Ha­lu­an toi­vot­taa iha­naa ke­sää kai­kil­le ul­vi­la­lai­sil­le. Naut­ti­kaa hel­teis­tä, ja ku­ten ylä­as­teen eng­lan­ni­no­pet­ta­ja­ni tun­neil­la sa­noi, niin ”ei räp­lä­tä nii­tä veh­kei­tä”. Lee­al­le terk­ku­ja <3

Sami Lai­vo­nen

opis­ke­li­ja ja hy­vin­voin­ti­a­lan yrit­tä­jä

sami.lai­vo­nen@gmail.com