En­sin on to­det­ta­va, et­tä jo vä­hän iäl­lä ole­vat ai­kuis­ten su­ku­pol­vet ovat ai­na kau­his­tel­leet omal­la seu­dul­la näyt­täy­ty­vän ku­rit­to­man ja huo­nos­ti käyt­täy­ty­vän nuo­ri­son elä­mää. Työs­sä­ni olen va­li­tet­ta­vas­ti koh­dan­nut vii­me vuo­si­na sel­ke­äs­ti li­sään­ty­neen mää­rän huo­nos­ti käyt­täy­ty­viä lap­sia ja nuo­ria, jot­ka ta­hal­li­ses­ti va­hin­goit­ta­vat ih­mi­siä ja omai­suut­ta ym­pä­ril­lään. Jää­ty­ään kiin­ni te­ois­taan he ko­ke­vat ol­leen­sa oi­keu­tet­tu­ja te­koi­hin­sa. Moni nuo­ri ei koe em­pa­ti­aa ja ym­mär­rys­tä sii­tä, mi­ten elä­mää ja tois­ta ih­mis­tä kun­ni­oi­te­taan. Tämä on huo­les­tut­ta­vaa.