Niin ab­sur­dil­ta kuin se tun­tuu­kin, start­ta­si mi­nul­la (ai­na­kin toi­vot­ta­vas­ti) jo vii­mei­nen vuo­si yli­o­pis­tos­sa. Ko­ro­na­kup­las­sa sitä vä­lil­lä unoh­ti omis­ta­van­sa haa­la­rit. Sitä vain piti käy­dä sil­loin täl­löin Zoo­mis­sa kuun­te­le­mas­sa pu­hu­vaa pää­tä, ja sit­ten tä­män pu­hei­den, ja tii­lis­ki­ven pak­sui­sen kir­jan pe­rus­teel­la pa­laut­taa jo­kin poh­dis­ke­le­va es­see tai re­fe­raat­ti. Ei se oi­kein opis­ke­lul­ta tun­tu­nut, mut­ta kai sii­tä jo­tain opit­tiin. Nyt kun lop­pu­suo­ra hää­möt­tää, tuli ai­ka va­li­ta ai­he lop­pu­työl­le – pro gra­dul­le.