Ur­pu Sil­ven­noi­nen

Muu­tok­set Sant­ran toi­min­nas­sa huo­let­ta­vat ko­vas­ti ikäih­mis­ten koh­taa­mis­pai­kan kan­ta-asi­ak­kai­ta. Eli sitä lu­kui­saa jouk­koa, jon­ka vii­koit­tai­seen ja jopa päi­vit­täi­seen oh­jel­maan on kuu­lu­nut ajan­viet­toa Sant­ras­sa.

Hy­väs­te­jä on jä­tet­ty toi­min­nal­le vii­meis­ten viik­ko­jen ai­ka­na mo­nin eri­ta­voin. Tiis­tai­na 25. ke­sä­kuu­ta sant­ra­lai­set päät­ti­vät läh­teä ker­to­maan mie­li­pi­teen­sä ky­län­rai­til­le. Kol­mat­ta kym­men­tä val­ko­pai­taan ja ri­pauk­seen mus­taan pu­keu­tu­nut­ta pe­rus-sant­ra­lais­ta rol­laat­to­rei­neen, kä­si­kyn­käs­sä ja toi­nen tois­taan tu­kien kul­ki niin sa­not­tu­na su­ru­kul­ku­ee­na Frii­ta­lan kes­kus­tas­sa.

Surukulkueella oli mukana myös plakaatit.

Kul­kue he­rät­ti mie­len­kiin­toa, jot­kut py­säh­tyi­vät ky­sy­mään kul­ku­een tar­koi­tus­ta.

– Me ei ha­lu­ta, et­tä Sant­ra lop­puu, va­lis­tet­tiin ky­sy­jiä ja sant­ra­lai­set sai­vat pal­jon myö­tä­tun­toa.

Joku vas­taan­tu­li­ja kyl­lä päi­vit­te­li ja vä­hät­te­li, et­tä mitä sitä tur­haan su­re­maan, ei­hän Sant­ra lopu, vaan kau­pun­ki an­taa uu­det ul­jaat ti­lat mis­sä yh­dis­tyk­set voi­vat ko­koon­tua ku­ten en­nen­kin.

Niin, yh­dis­tyk­set. Se on eri asia kuin tämä ikäih­mis­ten jouk­ko, joil­le Sant­ras­ta on tul­lut to­del­la tär­keä osa ar­jen yk­si­näi­syy­des­sä, huo­lis­sa, ilois­sa. Mi­ten ää­ret­tö­män ar­vo­kas­ta on ol­lut saa­da poi­ke­ta Sant­raan jut­te­le­maan, ta­pa­maan tut­tu­ja, ja­ka­maan ko­ke­muk­sia, saa­maan neu­vo­ja, ker­to­maan ilo­ja ja su­ru­ja – ai­na löy­tyi ol­ka­pää, ai­na löy­tyi käsi, jo­hon tart­tua. Sant­ran pe­rus­toi­min­ta on ni­me­no­maan ol­lut sitä, mis­tä vii­saat mei­tä va­lis­ta­vat: en­nal­ta­eh­käi­se­vää, yk­si­näi­syyt­tä tor­ju­vaa, toi­min­ta­ky­kyä yl­lä­pi­tä­vää, so­si­aa­lis­ta yh­tei­söl­li­syyt­tä – il­man jä­sen­mak­su­ja.

– Ei tämä mi­tään kui­ten­kaan mi­tään au­ta, huo­ka­si hel­teen ja ylä­mä­en uu­vut­ta­ma­na osa­not­ta­ja ma­sen­tu­nee­na.

– Ihan tur­haan ja­lat tuli vaan kip­peem­mäk­si, tu­hah­ti joku.

– Älä nyt, kyl­lä ne nyt nä­kee mi­ten to­sis­saan me ol­laan, loh­dut­ti toi­nen.

Ohi pyö­räil­lyt nuo­ri kat­soi jouk­koa hu­vit­tu­nut hymy huu­lil­laan ja hih­kai­si:

– Teil­lä on ai­na­kin asen­net­ta ja hyvä mei­nin­ki!

Si­tä­hän se sant­ra­lai­suus par­haim­mil­laan on!